"The Finnish Illusion” text by Art Historian Pessi Rautio

Innocent and Knowledgeable?  Art Critique, Pessi Rautio

Ilona Cutts's, Katja Tukiainen's and Maria Wolfram's paintings are exceptionally engaging, and at first sight, almost too easy to be intrigued by. These three artists' paintings have varying styles and techniques, yet nonetheless have similar traits by which one can associate them to each other.

It may be in fact that they have the common imagery of a face, and that of particularly large features. Since portraiture, facial features have always been a focus in art and have created belief that such representation express an understanding of an individual's unique persona. Yet what drives our focus when the imagery of the face is exhausted of the common cultural depiction? When the features of the face are idealised representations of a human's, "girl's" and "woman's" face, like seen here?

When these faces instantaneously enchant and flatter us, we begin to understand that these paintings hold something different, representing a sense of expectation, surprise and disturbance. At once we are able to engage in the play, and soon we wonder what the game holds. As the audience, we too attempt to construct our own role in the theater, play and game which the paintings create.

Perhaps the connecting game of these paintings is the role that humans have and the human's ability to search for self-identity. It is as if the paintings allow for one to be dressed for various opportunities, in which one can try a bit of this and a bit of that, with an appearance of this, yet being something slightly different.

Yet whilst observing paintings like these, our mind at times is overtaken by an innocent, non-analytical gaze, like that genuine joy of one's first glance at illustrations in a children's book.

The difference between childhood and adulthood; the modern and ancient woman- between the present moment and the past time, is of course subject to rigid differentiation which is based on the troubling concept of one's inability to reverse. But it feels as though, like in the world of the figures in these paintings, aligned with that of the viewer's - that gap would dissipate, the worlds would merge into a space in which the past and present exist at the same time. It would allow for one to be innocent and discontented of knowledge as well as to distance oneself and live at the same time.


Viattomat ja tietoiset? – Taidekriitikko, Pessi Rautio

Ilona Cuttsin, Katja Tukiaisen ja Maria Wolframin maalaukset ovat poikkeuksellisen lähestyttäviä, ensi silmäyksellä miltei ongelmattoman houkuttelevia. Maalauksen keinot, tyylit, tietysti näillä kolmella taiteilijalla vaihtelevat. Mutta jokin teoksia myös yhdistää.  

Ehkä se, että niissä on kasvot, todella isot kasvot. Kasvojahan maalaustaide on esittänyt, aina muotokuvista lähtien, ikään kuin niistä syntyisi ymmärrys tietyn ihmisen täysin ainutlaatuisesta persoonasta. Mutta, mitä katsomme silloin, kun kasvot ovat kyllästetyt kuvallisen esittämisen kulttuurisilla merkeillä, kun kasvot ovat ideaalikasvoja, ihmisen, tai ’tytön’ ja ’naisen’ kasvoja, kuten tässä?

Kun nämä kasvot ovat sekunnin murto-osassa lumonneet ja viehättäneet meidät, alamme huomata että näissä maalauksissa on jotakin muutakin, odotuksen vastaisuutta, yllätyksiä, häiriöitä. Olemme heti leikissä mukana, mutta kohta jo mietimmekin, mitä tässä leikissä tapahtuu. Ja myös katsojina yritämme rakentaa oman asemamme, roolimme tähän edessämme olevissa kuvissa tapahtuvaan teatteriin, leikkiin, peliin.

Kenties näissä maalauksissa eniten onkin pelissä ihmisen roolit, ihmisen oman identiteetin löytämisen mahdollisuudet. Maalauksissa ikään kuin pukeudutaan erilaisiin mahdollisuuksiin, kokeillaan tätä ja tuota, näytetään tältä, mutta ollaankin silti vähän jotain muuta.

Mutta näitä maalauksia katsoessa mielemme aina välillä kuitenkin valtaa tuo viaton, analysoimaton katse, kuin se lastenkirjan kuvasta ilahtuva alkuperäinen katse.

Lapsuuden ja aikuisuuden välillä tai nykyisen naisen ja ikiaikaisen naisen välillä välissä – tämän hetken ja menneen alkuperäisen ajan erottajana on tietty väkivaltainen erottava tekijä, hitaasti syntynyt hankaava ja vaivaava peruuttamattomuus. Mutta tuntuu, kuin näiden maalausten hahmojen maailmassa – samalla kun maalausten katsojan pään sisälläkin – tuo ero hälvenisi, maailmat sekoittuisivat, kuin voisi olla entistä ja tätä hetkeä samaan aikaan, voisi olla viaton ja vaivaannuttavan tietoinen, voisi eritellä ja elää samaan aikaan.

Näin nämä kuvat tilkitsevät meidän oman elämämme autenttisuuden ja keinotekoisuuden välistä rakoa.